Minusta lisää

Synnyin Kouvolaan kuusihenkiseen perheeseen. Aloitin tarinankertomisen ja sitä kautta myös esiintymisen jo pienenä. Ensimmäiset tarinani vanhempani tallensivat saneluni perusteella paperille (kuten monesti on tapana), ja kun kirjoitustaitoni kehittyi, aloin suunnitella myös kansia käsin kirjoitetuille teoksilleni.

Varhaislapsuuteni asuimme Kouvolan Lehtomäessä kerrostalossa. Suunnittelin monesti esityksiä sekä yksin että yhdessä sisarusteni kanssa, joita myös esitimme 90-luvun laman aikaan rakennetun kerrostalomme väestönsuojassa. Yleisönämme toimi naapurit eri kerroksista – he saivat kunnian vastaanottaa itse taiteilemamme kutsut postiluukkuihinsa ja raahautua talomme pommisuojaan ensi-iltaan, esityksemme ainoaan näytökseen. Arjessa olivat vahvasti läsnä sekä seikkailu että tarinankerronnalliset tavat – isäni lauloi meidät lähes joka ilta virsillä uneen.

Kouluikää lähestyessäni kiinnostus esiintymiseen kasvoi samaan aikaan kun maailmani laajeni – tarinoita oli mahdollista kertoa laulamalla, näyttelemällä tai vaikka suunnittelemalla seikkailureittejä lähimetsään.

Vuonna 1997 osallistuin YLE:n Salossa Soi -lastenlaulukilpailuun täysin omasta halustani. Karsintojen jälkeen pääsin mukaan YLE:n TV-ohjelmaan, ja se jos mikä oli jännittävää 7-vuotiaalle pojalle, joka oli aiemmin esiintynyt vain seurakunnassa tai kotiyleisön edessä. Vaikka olin nelivuotiaana osallistunut yhdessä siskoni kanssa Ti-ti-nalle -TV-ohjelman yhteen jaksoon (voi sitä pettymystä, kun Ti-ti-nallen talo Tampereen Tohlopissa oli vain kasa kulisseja!), TV1:n Salossa soi -kilpailussa pääsin laulamaan Merellä-kappaleen jännittävissä suorissa lähetyksissä. Osallistuin YLE:n TV-ohjelmaan myös vuonna 1998, ja sitä seuraavana vuonna esiinnyin MTV3:n Karuselli-lastenlaulukilpailussa Lapsen maailma -kappaleella.

Samoihin aikoihin aloitin Kouvolan Musiikkiluokilla. Kouvolan Musiikkiluokat tarjosi vahvan tuen kaikkeen, mikä liittyi esiintymiseen, musiikkiin ja myös tarinankerrontaan. Olen syvästi kiitollinen kaikille Kouvolan Musiikkiluokkien opettajille sekä kanssaoppilailleni, erityisesti opettajilleni Jaana Petsalo-Okka ja Johanna Kuisma-Taskinen.

Aloittaessani musiikkiluokat kiinnostus näyttelemistä kohtaan kasvoi. Tajusin, että näyttelijänä voin yhdistää monia tarinankerronnallisia ulottuvuuksia – teatterissa limittyy kiehtovasti tekstin, sen tulkinnan ja lausumisen lisäksi myös visuaalinen tarinankerronta lihaksi tulevine hahmoineen, ja näiden kaikkien yhdessä luomaa kokemuksellisuutta vahvistaa usein myös musiikki, jopa tuoksut ja tuntoaisti. Koska lauloin, siirtyminen musikaaleihin oli luontevaa. Kun sitten liityin Kouvolan kansanopiston nuorisoteatteriin yläasteella, löysin paikan, jossa sain olla oma itseni – ja olla joku toinen. Kyse saattoi olla myös paosta, mutta yhtä kaikki Ritva Sorvalin johtama nuorisoteatteri antoi paikan tutustua itseeni ja teatterin silloin taianomaiselta tuntuneeseen maailmaan.

Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen matkustin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Tähän asti olin ollut arka kotikissa, mutta jotain oli muuttunut. Oloni tuntui levottomalta ja koin, että minun oli pakko lähteä ja voittaa pelkoni. Kiitos vanhemmilleni siitä, että he antoivat minun mennä – ja ottivat pankkilainan sitä varten.

Vietin vaihto-oppilasvuoteni New Carlisle -kylässä Indianan osavaltiossa, lähellä South Bendin kaupunkia. Haalin itselleni koko vuoden edestä kaikki mahdolliset taideaineet, joita New Prairie High School pystyi tarjoamaan. Kirjoitin vaihtovuosikolumneja Kouvolan Sanomiin, joissa kerroin suomalaisen ja yhdysvaltaisen kulttuurin eroista usein hieman piikittelevään ja omasta mielestäni humoristiseen sävyyn. Olin New Prairie Theatre Companyn aktiivinen jäsen ja kirjoitin myös näytelmän teatteriseuruetta varten vuoteni lopussa. Saippuaoopperoita parodioiva näytelmä sai muutamia esityksiä myös lähtöni jälkeen paikallisissa harrastajateattereissa, ja oli mukava tienata pientä taskurahaa näytelmän esityskorvauksista.

Palattuani Suomeen jatkoin Kouvolan Yhteiskoulun lukiossa, jossa teimme Virgo-musikaalin Elina Ylisuvannon ohjauksessa vuonna 2008. Sain tulkita miespääosa Paulin roolin, ja esiinnyimme Kouvolan Kuntotalon urheilusalissa. Joku kymenlaaksolainen teatteriaktiivi näki esityksen ja vinkkasi siitä Kotkan Kaupunginteatteria – heidän yksi iltanäyttelijänsä oli juuri telonut jalkansa. Kävin koe-esiintymässä Kotkassa ja sain elämäni ensimmäisen ammattiteatterityön Jazztyttö-musikaalissa. Pääosaa näytellyt Anneli Saaristo otti minut kuin emo hoiviinsa – kiitos Anneli huolenpidostasi.

Abivuonna halusin jatkaa myös kirjoittamista – jatkoin Kouvolan Sanomien avustamista ja lähetin Demi-lehteen työhakemuksen. Lopulta matkustin Helsinkiin työhaastatteluun ja sain pestin DeMiehenä, lehden Kysy kundilta -palstan kirjoittajana.

Kirjoituskeväästäni tuli kiireinen eikä lukulomasta ollut tietoakaan – olin juuri saanut koekuvausten kautta YLE TV2:n Parasta aikaa -sarjassa Roopen roolin, ja sahasinkin monesti Tampereen Tohlopin, Kotkan Kaupunginteatterin ja Kouvolan väliä. Onnekseni kirjoitin ihan hyvät paperit, ja kun tieto YO-tuloksista tuli (ja varmuus siitä, että kutsut ylioppilasjuhliin voitiin ylipäänsä lähettää) äitini taisi tirauttaa muutaman helpotuksen kyyneleen. Kiitos Kouvolan Yhteiskoulun lukio – ja vanhemmille kiitos Mersun lainasta, jonka diesel oli vielä tuolloin halpaa!

Ylioppilaskeväänä hain myös Helsingin Teatterikorkeakouluun. Kuten yleensä, hakijoita oli noin 1200, ja etenin lopulta pääsykokeiden neljänteen eli viimeiseen vaiheeseen, jolloin meitä oli reilu 30 hakijaa jäljellä.

Tuolloin myös Helsinki tuli ensi kertaa tutummaksi, kun pääsykoeaamut alkoivat lenkeillä ympäri kiviseltä vaikuttanutta Kalliota. Teatterikorkeakoulu ei tuntunut täysin oikealta paikalta, mutten tiennyt miksi – toisaalta tuntemuksella saatoin myös suojella itseäni pettymykseltä. Joka tapauksessa ovet eivät kouluun tuolloin auenneet, joten tunne oli ehkä molemminpuolinen.

Seuraavan vuoteni vietin armeijassa, jossa Vekaranjärvellä viettämäni peruskoulutuskauden jälkeen siirryin pääesikuntaan puolustusvoimien Ruotuväki-uutislehden varusmiestoimittajaksi.

Vielä armeijassa ollessani, vuonna 2010, ensi-iltaan tuli amerikkalaissuomalainen independent-elokuva The Beautiful Road to Albinbam (Inspiration Films, ikäraja K11), jonka käsikirjoitin yhdessä yhdysvaltalaisen ystäväni kanssa. Elokuva sai esityksiä paikallisesti sekä kriittisiä ja kiittäviä arvosteluja. Kiitos Teemu Villikka ystävyydestäsi ja yhteistyöstä!

Armeijan jälkeen toimin iltanäyttelijänä Kouvolan Teatterissa, jossa esitin Robertia musikaalissa Rebecca, Ville Pyryä lastennäytelmässä Risto Räppääjä ja villi kone sekä useita rooleja Shakespearen Hamlet-klassikossa. Opiskelin myös HEO-kansanopistossa Kalliossa draamalinjalla.

Vuosi 2012 oli käänteentekevä vuosi. Julkaisin ensimmäisen nuorten tietokirjani Kundiopas tytöille (Tammi) ja päätin urani Demissä. Muutin myös Lontooseen opiskelemaan – olin saanut paikan East15-teatterikorkeakoulusta, joka on osa University of Essex -yliopistoa. Jälkikäteen ajateltuna opiskelu East15:ssä oli itselleni ihanteellista, sillä siinä yhdistyi janoamani kansainvälisyys, uusi kieli ja henkilökohtainen kasvu aiemmin totuttujen ympyröideni ulkopuolella.

Valmistuin 2015 ja siirryin freelanceriksi. Tein kesäteatteria Helsingissä, spiikkauksia, mainoksia ja muita erinäisiä keikkoja, ja näyttelin Timo Niemiä, pitkälti improvisoitua pääroolia dokumenttimuotoon kuvatussa independent-elokuvassa Dokumentti Autokauppias Pekka Aulosteesta. 

Keväällä 2017 siirryin Kemin Kaupunginteatteriin vierailijaksi Ritva Siikalan ohjaamaan Kemin tyttö – Kaksi matkaa Israeliin -näytelmään. Syksyllä 2017 aloitin virallisesti Kemin kaupunginteatteriin kiinnitettynä näyttelijänä.

Seuraavat vuodet menivät vauhdilla uudessa paikassa pohjoisessa. Vuoden 2019 lopulla siirryin taas freelanceriksi ja aloin keskittyä myös kirjoittamiseen. Myös kotipaikka löytyi Råneåsta, pienestä kylästä Pohjois-Ruotsissa lähellä Suomen ja Ruotsin rajaa. Samalla aloin pitämään Instagramissa sivua smabruket, jossa kerron elämästäni Ruotsin Lapissa yhdessä kumppanini kanssa reilu 6000 seuraajalle. Päivitän sivua vaihtelevasti.

Vuonna 2020 julkaisin kymmenen äänikirjaa käsittävän lastensarjan Storytelille, Mitä ihmettä, Aliisa!, ja näyttelin Oskaria Rantabaari-TV-sarjassa (SubTV/CMore).

Seuraavana vuonna 2021 julkaisin Herra Hirmu ja Hurja torakkaimuri -lastenkirjan Atrain & Nord -kustantamolle ja käsikirjoitin elokuvaa yhdessä kollegani Anna Anderssonin kanssa Suomen elokuvasäätiön myöntämällä tuella. Kiitos Anna yhteistyöstä, joka jatkuu!

Vuonna 2022 palasin näyttelijänä takaisin vierailulle Rantabaariin ja keskityin myös kirjoittamiseen sekä käsikirjoittamiseen.

Vuonna 2023 julkaistiin ensimmäinen varhaisnuorille suunnattu kirjani Agenttimummo ja lentävät tekarit (Into Kustannus), joka aloittaa hillittömän hauskaksi mainostetun uuden kotimaisen Agenttimummo-kirjasarjan, jossa salaisena agenttina toimiva mummo seikkailee ja ratkoo rikoksia yhdessä pelaamista harrastavan lapsenlapsensa kanssa.